Sari Kaarnirannan Supertavis-sarjaa on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa. Toivottavasti lisää tulee. Kirjoja voi lämpimästi suositella niille vanhemmille, jotka edelleen haikailevat Astrid Lindgrenin kirjojen tapahtumia ja tunnelmia. Juuri teille tiedoksi: viidessäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Monissa uudemmissa lastenkirjoissa nimittäin teksi on nopeatempoista, juonenkäänteet äkkivääriä, henkilöhahmot värikkäitä. Eivät ne mitään anttihyryä ole mutta mutkat on tekstissä vedetty suoriksi ja kiemuraiset lauserakenteet oiottu juonen tieltä.
Juuri tämä on uusien lastenkirjojen vahvuus ja samalla heikkous. Ne vastaavat monen lyhytjänteisen nykylukijan lukutarpeisiin. Tapahtumia ei maalailla kolmea sivua, vaan mennään suoraan asiaan: klunks kulaus epämääräistä taikaliemisotkua ja tää ois nyt banaanikärpänen.
Niin, entä Supertavisten juonet? Päähenkilönä on noin 10-vuotias Onni, jolla on taipumusta joutua keskelle outoja tapahtumia. Vahvoina sivuhenkilöinä toimivat Onnin kaverit Maksa ja Stupa sekä Onnin pikkusisko Annu. Myös Onnin vanhemmat ja legendaarinen Kirsikka-täti esiintyvät molemmissa kirjoissa. Onnin ja Annun vanhemmat on kuvattu särmikkäiksi ja kärkeviksi kasvattajiksi, joiden kommenteille Jari Sinkkonen ja Reijo Tahkokallio varmasti rypistelisivät kulmiaan.
Ensimmäisessä Supertavis-kirjassa Onni löytää lasten taikuripakkauksesta muodonmuutosreseptin. Kärpäsenä katossa – edes hetken – on varmasti ollut joskus meistä monen toive. Lastenkirjalle se on oiva lähtökohta. Minnepä varhaisteni muualle suuntaa, kuin ihastuksensa kotiin. Sarjan toisessa osassa Onnille selviää, mistä Kirsikka on hankkinut viimeisimmät tasokkaat poikaystävänsä: vuokraihmispalvelusta. Hänkin päättää vuokrata itselleen kaverin ja soppa on valmis. Molemmissa kirjoissa jännitys piilee juuri siinä, miten ihmeessä Onni selviytyy sotkuista ulos. Supertavis-kirjat ovat noin satasivuisia, joten tarinat todella runnotaan vauhdilla läpi.
Lyhytpinnaiselle lukijalle hitaasti rakentuvat lastenromaanit eivät välttämättä aukea ja lukeminen takkuaa. Pitkäpinnaiselle lukijalle hitaasti rakentuvat lastenromaanit tarjoavat syvällisemmän tien epiikkaan hienosyistempien lauserakenteiden, monitahoisten nyanssien ja monitasoisten juonirakennelmien kautta. Tätä ei pidä ymmärtää väärin: kyse ei ole poleemisesta jaosta, jossa arvotetaan tekstityyppejä. Erilaisia lastenkirjoja ei tarvitse asettaa parempi-huonompi-akselille: parasta olisi, jos lapsilukija tarttuisi mahdollisimman monenlaiseen luettavaan. Helppolukuisia, vauhdikkaita kirjoja voi ja kannattaa lukea paksumpien välillä. Oma 10-vuotias tyttäreni muuten kutsuu näitä ohuita haukkapaloja sivukirjoiksi: Harry Pottereita läpiurakoidessaan aamu- ja iltapalla hotkittiin näitä juonivetoisia kuvitettuja tarinoita sivukirjoina…
Sari Kaarnilahti:
Supertavis (2016)
Supertavis ja vuokraihmiset (2019)
Aurinko Kustannus
