Eipä voi kuin ihastella, millaiseksi Pandoran lippaaksi skandinaavinen mytologia on viihteen myllyssä osoittautunut. Skandimytologiasta ovat ammentaneet jo vuosia sitten monet tekijät vetäviin sarjakuviinsa ja nuortenkirjoihinsa (esimerkiksi Valhalla– ja Pohjantuli-sarjakuvat, Rick Riordanin Magnus Chase -kirjat jne.). Marvel hoksasi yli vuosikymmen sitten, miten elokuvallisia Thor, Loki ja muu Valhallan väki kulmikkaine persoonineen ja inhimillisine heikkouksineen ovat. Onneksi Marvel tajusi myös sen, että ilman huumoria lopputulos olisi jotakuinkin larp-henkistä Arnold Schwarzenegger -lihaskimppuilua…
Kalevalasta ammentavia vastaavia hiteiksi nousseita kulttuurituotteita ei juurikaan ole nähty. Vuonna 1992 julkaistu Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala ja Timo Parvelan Sammon vartijat -kirjasarja ovat harvoja poikkeuksia. Harmi kyllä, ammennettavaa eepoksesta kyllä riittäisi vaikka millä mitalla.
Entä mistä johtuu, että lähes poikkeuksetta lapsille suunnattuja Kalevalasta ponnistavia kirjoja vaivaa tietynlainen pompöösi kansalliseepoksen kunnioitus? Kansallisaarteeseen kajotaan usein vähän turhan varovasti silkkihansikkaalla ronskimman tarttumaotteen sijaan, eikä juurikaan uskalleta irrotella. Lönnrotin ja kumppanien talsiessa pitkin Karjalan kapeita ja kuoppaisia kyläteitä keräilemässä eepoksen sirpaleita muistiin kansa kuitenkin sepitti, editoi ja remiksasi säkeitä minkä ehti jos jonkinlaisiin läjiin: osa niistä oli ehkä säekyhäelmiä, osa taidokkaita sanakudelmia.
Kuvitusta kirjasta Loki – Pahisjumalan päiväkirja ja hyvyyshaaste, s. 118–119.
Alakouluikäisille suunnatun Loki-kirjasarjan kirjat toistavat Loki-jumalaan liittyviä kliseitä keppostelevasta omaneduntavoittelijasta. Tarinassa esiintyy liuta muitakin Valhallan ja Asgårdin henkilöitä ja asukkaita (kuten muut jumalat, jättiläiset, Fenrir-susi kahdeksanjalkainen Sleipnir-ori, Ratarosk-orava ja muut coolit tyypit cooleine ominaisuuksineen ja esineineen (kuten Thorin legendaarinen vasara). Henkilögalleria ja sen hahmot täydentävät nykymittapuullakin mainiosti tosiaan erilaisilla ominaisuuksillaan, vaikka jumaltarinat pohjaavat 1200-luvulla muistiin kirjoitettuun Edda-runouteen.
Kokoteksti-lukuongelmaisten lasten iloksi päiväkirjamuoto ja lukuisat kuvat tekevät Loki-kirjoista varsin helppo- ja nopealukuisia. Ne jatkavat Neropatin päiväkirjojen ja muiden vastaavien lyhyistä episodeista koostuvien nuortenkirjojen listaa. Osa kirjojen episodeista on kuin itsenäisiä pienoisnovelleja, osa taas yhden vitsin laajennettuja WhatsApp-viestejä: arvaa mitä mulle tänään tapahtu -tyyliin.
Kuvitusta kirjasta Loki – Pahisjumalan päiväkirja ja hyvyyshaaste, s. 74–75.
Lokakuussa 2023 Loki-sarjan kirjoja on ilmestynyt kaksi mutta jatkoa näyttäisi seuraavan. Mikäpä siinä, kirjat ovat ihan passelia luettavaa. Hyvä, jos skandimytologia uppoaa nykylukijoihinkin, vaikka se vähän yksinkertaistettua olisikin. Lapsena kirjoista imetty kieli, juonikuviot, teemat sekä hahmogalleria luovat ja muovaavat käsitystämme yhteisestä todellisuudestamme. Paskiaisilla ja vessahuumorilla on siinä tärkeä roolinsa, sillä ne toimivat oikean ja väärän, hyvän ja huonon ja monen muun dikotomian mittapuina. Huonokin kirjallisuus voi siis olla hyvää luettavaa.
Stowell, Louie (teksti ja kuvat): Loki – Pahisjumalan päiväkirja ja hyvyyshaaste (2023)
Loki – Pahisjumalan päiväkirja ja sopiva syntipukki (2023)
