Kun lukee satakunta lastenromaania vuodessa, on huikea hetki löytää paljouden keskeltä Ne Kirjat, jotka kolahtavat. Siis oikeasti kolahtavat. Makuja on kuitenkin monenlaisia, eikä Viidakkoponi ole mitään Finlandia-Junioria valitsemassa, vaan kertomassa ajatuksiaan lastenkirjoista.
Nelson Tiikeritassu edustaa vanhan liiton lastenkirjallisuutta, jossa ei rynnitä juonivetoisesti eteenpäin. Tarina rakentuu hiljalleen ja vaatii keskittymistä. Päähenkilöpoika, Nelson Maarenki, joutuu eroon äidistään, kun lastenhoitajana toiminut hömelö vaari kippaa hänet rautatieasemalle ja lähtee seikkailemaan Burmaneesiaan. Tästä eteenpäin juoni kulkee tyypillistä kaavaa: yksinäinen lapsi harhailee ympäriinsä ja tapaa erikoisia henkilöitä. Osa näistä paljastuu auttajiksi, osa vihollisiksi. Lapsi oppii ottamaan vastuuta ja tekemään päätöksiä. Lopussa kaikki selviää ja palataan jonkinlaiseen stabiiliin status quohon.
Yhteiskuntakriittiset tai yhteiskuntaa kuvaavat pienempien lasten romaanit ovat nykyään harvinaisia. Montakohan niitä on Michael Enden Momon jälkeen ilmestynyt; sen voisi ehkä laskea kahden käden sormilla.
Kirjan tapahtumapaikka, Perlinporin kylä on muuttumassa jonkinlaiseksi rasistiseksi poliisivaltioksi, kun kuria Järjestyksen Ystävien avulla ylläpitävä Margareetta Koppi pääsee päsmäröimään ja jakelemaan järjestysohjeita. Tulos on kaukana demokratiasta ja uskon, että alakouluikäinen lukija jo oivaltaa, että ei ole oikein, jos yksi määrää mielivaltaisesti, oli kyse sitten kaverisuhteista tai koululuokasta.
Rouva Kopin ympärillä häärii myötäilijöitä, kavaltajia ja ilmiantajia ja kyseenalaistamatta ohjeita toteuttavia järjestyksenvalvojia. Perlinporissa on myös niitä, jotka ovat tyytymättömiä nykyiseen tilanteeseen mutta eivät uskalla kuin mutista partaansa. Ja sitten on himmaajat, joita Nelsonkin aluksi pelkää, koska heidät on leimattu kapinalliseksi roskajoukoksi. Ja mikä kaamea on AAKK, jonka pitäisi ratkaista kaikki ongelmat?
Tiikeri Zamba ja katutyttö Mia johdattavat Nelsonin himmaajien leiriin. Nämä toisinajattelijat paljastuvat oikeamielisiksi demokratian (tätä sanaa ei kirjassa tietysti käytetä) kannattajiksi, jotka yrittävät palauttaa Perlinporiin suvaitsevaisuuden ja reiluuden. Kuten normikansanliikkeessä tai mielenosoituksessa joskus käy, aatteellinen ääriaines joskus torpedoi hyvät aikeet. Niin meinaa nytkin käydä, kun Mia ottaa kapinassa käyttöön kovemmat aseet, kuin piti. Tarkoitus ei pyhitä keinoja ja himmaajat näyttävät hetken väkivaltaisilta räyhääjiltä.
Tarinan ratkaisu on hieno. Nelsonista paljastuu rohkeutta ja viisautta. Lukijana kyllä mietin, että mistä nämä ominaisuudet ja väkijoukkoon uppoava puhe yhtäkkiä kumpuavat; kasvoiko Nelson seikkailunsa myötä näin fiksuksi vai oliko kirjailijan ajatuksena, että hän oli sellainen jo ennen seikkailua?
Tarinan loppu on juuri sellainen kuin lastenromaaniin sopii. Liian avoimet ja allegoriset loput eivät mielestäni sovi pienemmille lukijoille. Iloinen puutarhajuhla sopii!
Kirjan juoni uppoaa varmasti monenikäisiin lukijoihin ekaluokasta ylöspäin. Pienemmille lukijoille se on loistava iltasatukirja. Jännittävät juonenkäänteet pitävät otteessaan mutta mitään erityisen surullista tai ahdistavaa kirjassa ei ole. Ja siinä sivussa kirja toivon mukaan herättää ajatuksia.
Frölander-Ulf, Lena: Nelson Tiikeritassu
Teos 2019
280 s.
