Totuus voi olla tarua ihmeellisempää mutta ei välttämättä kiinnostavampaa. Iso osa lastenromaaneista ja kuvakirjoista pelaa mielikuvituksella tai edes jonkinlaisella yliluonnollisen elementillä. Joskus ollaan siinä rajalla: reaalifantasia ja maaginen realismi operoivat arkitodellisuuden pohjalta mutta mukana niissä on jotakin, joka nostaa ne tavallisen arjen yläpuolelle. Realistisessa historiaseikkailussa saatetaan törmätä vaikkapa taikuuteen tai liian outoihin yhteensattumiin.
Saska Saarikosken uusimmassa lastenromaanissa Leo ja intialainen kärsäjumala henkilöhahmot ovat täysin realistisia ja ympäristö ja tapahtumat reaalimaailman lakien mukaisia. Kirjassa seurataan laajennetun ydinperheen kaksiviikkoista turistimatkaa Intiaan. Ensin pakkaillaan, sitten tylsistytään Airbusissa, sitten ihmetellään Intiaa. Jos en aivan väärin arvaa, niin kirja todellakin kertoo Saskan perheen matkasta, mitä nyt sinne tänne on ripoteltu sieltä täältä, omasta ja kaverien elämistä napsittuja, kuultuja ja luettuja sattumuksia. Ja vähän käytetty mielikuvitustakin. Eikö?
Kirjan päähenkilön pitäisi varmaan olla Leo mutta painopiste on sen verran enemmän isän tekemisissä, että hän on melkein tarinan keskeisin toimija. Hän on hauska ja hassu vitsailija, joka tarinassa jättää muut varjoonsa. Kirjan nimeksi sopisikin vaihtoehtoisesti Meidän iskä on maailman paras.
Äiti jää tarinassa statistin rooliin, vaikka hänelle on onneksi uskottu edes passit säilytettäväksi. Äitien tehtäväksi ulkomailla(kin) usein kun sälyyntyy laumanpaimennustehtävät, käsidesin ja xylitolipastillien/purkan tuputtaminen, puhtaan vessapaperin kanniskelu taskussa tai repussa hätätilanteisiin, omista JA lasten tavaroista huolehtiminen. Näin vanhakantaista jakoa ei onneksi ole kaikissa perheissä. Ja kysyn vaan, että missä ovat vanhemmat, kun Leon pikkuveli, Tarmo-Tuholainen pääsee livahtamaan karkuteille.
Ulkomaanmatkoilla vatsa ei joskus toimi. Niin käy kirjassa Leon äidillekin. 128-sivuisessa kirjassa äidin kakkaongelmaan palataan tuon tuostakin ja luumua ummetukseen löytyy vasta viimeisellä aukeamalla. Realistista. Kakkajutut yleensä naurattavat mutta ehkäpä tämän teeman olisi voinut korvata jollakin kiinnostavammalla. Intia on sen verran jännä maa, että jotakin olisi varmaan löytynyt ummetuksen tilalle. Turistiripuli? Hienoisesti myös ärsyttää äidin rooli kirjassa: hän tuntuu olevan se yks nipottaja-statisti jumikakkansa kanssa. Reaalimaailmassa Leon vanhempien parisuhde tulisi kohta tiensä päähän…
Varsin realistinen on myös kirjan kohtaus, jossa Leon perhe tutustuu rannalla toiseen suomalaiseen perheeseen. Leon isälle tarjotaan kylmälaukusta suomalaista olutta. Ainahan se isälle maistuu. Ei kai sitä nyt Intiassa mitään paikallista litkua juoda. Suomalaiset isät kittaavaat siis tölkeistään Olvia tai mitälie ja Leo noteeraa, miten isän jutut muuttuvat höpsöiksi. Suomalaisen turismin realistinen kuvaus? Ainakin yksi sellainen.
Lastenkirjoissa ei liiemmin alkoholia mainita. Eivätkö kirjailijat oikeasti kirjoita alkoholista, vai karsiiko kustantajan punakynä viittaukset siitä pois? Jos alkoholi mainitaan, niin se on pääsääntöisesti ongelma: Onnin isä juo liikaa, äiti on aamulla kovin väsynyt, eikä muista herättää kouluun, olohuoneessa lojuu tölkkejä siellä täällä tms.
Alkoholisti-isän lapsena ajatukseni tästä ovat kovin kaksijakoisia. Miksi alkoholin pitäisi näkyä lastenkirjoissa? Suodaan lapsille turvallisia ja mukavia lukuhetkiä, ainakin jos kotona alkoholi aiheuttaa ongelmia. Varsinkin realistisissa nuortenkirjoissa koko elämän raadollisuus kyllä kaadetaan lukijan niskaan: pääähenkilöillä on ongelmia syömishäiriöstä viiltelyyn, siinä sivussa pohditaan omaan normista poikkeavaa seksuaalista suuntautumista ja kärsitään epästabiileista vanhemmista.
Toisaalta: miksi alkoholi ei voisi näkyä lastenkirjoissa? Miksi se näkyy niissä vain ongelmana, silloin kun näkyy? On tilastollinen fakta, että useammissa lapsiperheissä ei ole nollatoleranssia alkoholin suhteen. Se jos mikä on hyvää päihdevalistusta, kun lapset oppivat pienestä pitäen, että on ihan ok, jos aikuiset nauttivat silloin tällöin lasin viiniä. Tai saunaoluet. Tai kun perhe on ostoksilla, ostoskärryissä on muutama kaljatölkki?
Saska Saarikosken avaus on hyvä ja toivon, että siitä otetaan oppia. Lieneekö tehty tutkimusta, eroaako kotimaiset lastenkirjat ulkomaisista alkoholikuvausten osalta: juodaanko ranskalaisissa lastenkirjoissa viiniä ruokajuomana? Tässäpä graduaihe jollekin, jos asiaa ei vielä ole tutkittu.
Saarikoski, Saska:
Leo ja intialainen kärsäjäumala (2019)
Otava