Puhelias Elias -trilogiassa seurataan Elias-pojan elämää. Pienen pojan maailmaan mahtuu isoja asioita: koulu alkaa, vanhemmat eroavat, isän elämään tulee uusia naisia, paras ystävä asuu lahden takana Virossa. Elias itsekin ihastuu ja uskaltautuu ekaa kertaa pussaamaan. Eliaksen elämä tuntuu kuitenkin olevan pääasiassa tavallista arkea, jossa tapahtumat vain soljuvat eteenpäin ja ohi.
Trilogian viimeinen, vuonna 2019 julkaistu osa Häätanssit yllätti. Tulevaa toki pohjustettiin jo toisessa kirjassa (Harjoituspusuja) kertomalla, miten äiti muuttuu ystävänsä Inarin seurassa aina iloiseksi ja avaa jopa hiuksensa ponnarilta. Kolmannessa osassa Inari ja tämän Helga-tyttö muuttavat Eliaksen ja tämän äidin luokse ja lopussa tanssitaan äidin ja Inarin häitä. Isoja asioita pienen pojan elämässä.
Uskoisin, että keskivertolapsi oireilee ja kapinoi ainakin jollain tasolla jo pelkkää vanhempien avioeroa ja vuoroasumista vastaan, eivätkä vanhempien uudet suhteet ja uusioperhekuviotkaan usein ihan ongelmattomia ole.
Monissa lastenkirjoissa kuvataankin usein sitä, miten myllerrysten keskellä oleva lapsi etsii vastauksia, yrittää muotoilla kysymyksiä, itkeskelee, kirjoittaa päiväkirjaa, kapinoi, tarrautuu rakkaisiin unileluihinsa tai saa lohtua perheen lemmikistä tai mikä pelastusrenkaaksi sattuukaan, työstää asioita ystävänsä kanssa, vetäytyy kuoreensa tms. Trilogiassa Elias marmattaa yhden kerran parin lauseen verran sitä, että ”väkeä on liikaa”, kun Inari ja tämän tytär Helga muuttavat samaan taloon. Toisessa kohdassa hän ärähtää Inarille, ettei pidä tästä ja pyytää Jumalaa ottamaan Inarin pois ja palauttamaan asiat niin, kuin ne olivat.
Elias ei kirjassa kertaakaan ihmettele, miksi äiti ylipäätään menee naimisiin toisen naisen kanssa. Toisaalta Eliaksen paras ystävä Priitkin vetäisee kyläreissulla punaisen mekon ylleen. Ja pukeutuuhan isäkin kotona leopardikuvioisiin sukkahousuihin – tai meggingseihin, miesten leggingseihin. Ja isän puhelimeen kilahtaa rakkausviestejä joltakulta, joka pitää meggingseistä… Näinhän sen pitäisi olla, että uusi sukupolvi olisi aina edeltävää suvaitsevaisempi. Väittäisin kuitenkin, että iso osa nykylapsista ei harmi kyllä suhtaudu seksuaalivähemmistöihin Eliaksen ja pikkusiskonsa tapaan neutraalisti ja mutkattomasti. Joka koulusta tuskin löytyy lasta, jolla on kaksi isää tai kaksi äitiä.
Sateenkaariperheet eivät ole lastenkirjoissa mainstream-kamaa. Teemaan törmää kyllä enenevässä määrin, vaikka asiaa sivuavat kirjat ovat edelleen vähissä. Pääsääntöisesti jonkun lesbous tai homous esitetään näissä kirjoissa asiana, joka ei vaadi sen kummempaa selittelyä. Muutamia poimintoja: Johanna Hulkon Geoetsivissä eräällä lapsella nyt vain on kaksi isää, Tittamari Marttisen Ikioma perheeni -kirjassa Kuulla on kaksi äitiä, Pija Lindenbaumin Pikku-Litti ja lempparieno -kirjassa eno esittelee eräänä päivänä ystävänsä Steven.
Puhelias Elias -trilogian parasta antia ovat hienosti muotoillut elämän totuudet, joita viisaat vanhemmat osaavat lennosta tarjoilla Eliakselle. He eivät kuittaa vaikeita asioita ”ymmärrät sitten kun olet isompi” -kortilla:
Ihmiset harjoittelevat rakkautta koko elämän. / Äiti ja isä tulivat toisilleen allergisiksi. / Jos aikuiset riitelevät koko ajan, niin lasten huolet eivät mahdu kotiin ollenkaan. / Ystävyys ei ole vaikea asia silloin, kun ei ole vielä pussattu. / Kaikille on joku — niin tämä maailma toimii. Eikä tarvitse hirveästi ponnistella, riittää, kun on vain mahdollisimman paljon juuri semmoinen ihminen kuin todella on, muuta ei tarvita. / Ihmiset muuttuvat eivätkä pysy samoina.
Näiden hienosti muotoiltujen viisauksien rinnalle olisin kaivannut samaan tyyliin paketoituna tämän: ihminen voi rakastua kehen vaan, mieheen tai naiseen. En usko, että tätä totuutta keskivertoperheissä tuodaan liikaa esiin.
Puhelias Elias -trilogia:
Puhelias Elias
Harjoituspusuja
Häätanssi
Kummu, Essi: teksti
Maijala, Marika: kuvitus
