Uuden, kissoista kertovan kirjasarjan ensimmäinen osa käynnistyy tästä: kissaäiti on töissä ja nälkä yllättää kissanpennut. Tämä arkipäiväinen tilanne lienee monelle alakouluikäiselle ihmislapselle tuttu. Eli kun vanhempia odotetaan töistä kotiin monta tuntia, voivat säännöt ja ohjeet joskus unohtua. Tarinan päähenkilöinä toimii neljä kissanpoikaa, Pippuri, Kynteli, Meirami ja Timjami. Kissat asuvat jossain laitakaupungilla ja Pekka Töpöhännän tavoin rakennuksen kivijalkakellarissa. Sarjan ensimmäinen osa on yhden yön tarina, jossa kissat ehtivät mm. tutustua Ranttalix-hiireen ja hankkia itselleen ruokaa kyseenalaisin keinoin.
Tarina etenee vauhdikkaasti ja seuraa perinteistä draaman kaarta, jossa jännityskäyrä lähtee kertomuksen alussa nousuun kohti juonen huipennusta ja palautuu lopun tasaantumiseen. Perinteisissä lapsille suunnatuissa tarinoissa väärää tekoa seuraa useimmiten rangaistus tai jonkinlainen sovitus. Tässä kirjassa kohtalo puuttuu kriittisellä hetkellä yllättävällä tavalla peliin sekoittaen pakkaa: kissanpojat selviävät teostaan kuin koira veräjästä. Pedagogisesti tämä on hieman ongelmallinen opetus. Näinhän maailma kuitenkin toimii ja lapsi oppii yleensä jo aika pienenä, valitettavasti, että jotkut väärät teot jäävät syystä tai toisesta vaille rangaistusta.
Pipo Pippuri ja Ranttalix -kirja käy hyvin oppaaksi antropomorfismiin. Vaatteisiin puetut, inhimillistetyt eläimet ovat lastenkirjoissa sääntö ja lähtökohta. Monissa lastenkirjoissa eläimet toimivat ihmismäisesti ihmismaailman säännöillä ja lapset mieltävätkin heidät ihmisiksi. Tarinoiden opetuksellinen sanoma kirkastuu, kun toimijoina ovat ihmistä geneerisemmät eläinhahmot. Jonkin tutkimuksen/tutkimusten mukaan eläinten kautta on helpompi herätellä lasten empatiaa, sillä ihmisellä on jonkinlainen sisäsyntyinen rakkaus tai ainakin kiinnostus eläimiä kohtaan ja niihin on helppo liittää tunteita. Tämä ei ole tietenkään aivan yksioikoista. Kaikkihan tietävät, että toiset eläimet ovat söpömpiä kuin toiset. Kovin usein ei lastenkirjan sympaattisena päähenkilönä ole tursas, gebardi tai vaikkapa merimursu.
Tutkimusten mukaan antropomorfismi on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se voi etäännyttää lapsilukijaa tarinan raadollisuudesta, eli vaikkapa verestä ja suolenpätkistä: tässä tarinassahan kissalapsoset yrittävät houkutella Ranttalix-hiiren loukkuun ja ruoakseen. Yrittävät siis tappaa tämän, hiirilapsen. Murhata, raadella ja syödä suihinsa. Niinhän kissat tosielämässä tekevät. Hiiri Ranttalix on kuitenkin vahvasi inhimillistetty: se käyttää henkselihousuja, raitapaitaa, lippistä ja tennareita ja ampuu vielä ritsallakin pätevästi kuin Vaahteramäen Eemeli. Vaatteet ja asusteet auttavat lasta muodostamaan mielikuvaa vauhdikkaasta pojankoltiaisesta melkeinpä kirjan tekstiä vahvemmin. Vaatetettu eläin hämärtää ihmis- ja eläinmaailman rajaa ja etiikkaa. Toista ihmislasta ei saa tappaa, mutta eläin saa syödä toisen eläimen.
Antropomorfismi ei lastenkirjoissa aina jakaudu tasaisesti. Lapsilukijat pääsevät yleensä helposti ristiriitaisuuksien ja epäloogisuuksien yli. Tämän tarinan vaatteita käyttävä yh-äitikissa, entinen näyttelijätär Miss Marabella käy töissä Mourutalolla mutta tarinan tärkeä toimija, naapurin bulldogikoira Räyhä-Reiska sen sijaan jää koiramaisuudessaan kakkosluokan eläimeksi. Tarinassa se tekee, mitä koirat nyt tekevät: makoilevat koirankopissa, haukkuvat pihalla ja reuhtovat hihnassa. Inhimillistettynä koira aiheuttaisi muutoksia juonen yksityiskohtiin: millaisten ihmisten kanssa tällainen koira voisi esimerkiksi asua? Entäpä miten kissateatterin huvinäytelmän nimi voi ikinä olla Miss Marabella ja salaperäinen kissannahka?
Kaiken kaikkiaan: kirja sopii jännityksestä huolimatta aikuisen lukemana jo alle kouluikäisille. Itse lukeva lapsi alkaa ehkä jo kolmannella luokalla kaivata eläinhahmoihin syvyyttä ja karaktääriä Soturikissojen tapaan. Vaikka tarinassa ollaan koko ajan jännän äärellä, Salli Parikka Wahlbergin kauniit akvarellikuvat luovat tarinaan iloisen ja seikkailullisen tunnelman. Suosittelen kirjaa varsinkin kissojen ystäville. Toivottavasti Ranttalix-hiiri esiintyy myös sarjan muissa osissa. Se on mielestäni mainio hahmo ja vastavoima kissanelikolle; Ranttalix on se omien lasten kaveri, joka aina keksii jotain älyttömyyksiä.
P.s. Korona-aika tuo tarinaan oman lisänsä: kun teatterit on suljettu, taiteilijat joutuvat elättämään itsensä muulla kuin kulttuurilla. Tarina ei kerro, mikä paikka Mourutalo on, kollikissojen kermajuottolako?
Pipo Pippuri ja Ranttalix
Jalo, Marvi (teksti)
Parikka Wahlberg, Salli (kuvat)
32 s.
2021
