Protagonisti tarkoittaa kirjan päähenkilöä, sananmukaisesti ensimmäistä toimijaa. Tarinassa seurataan häntä ja/tai tarinaa kerrotaan usein hänen näkökulmastaan. Äärimmäisen harvoin lastenkirjan protagonisti on jokin muu kuin henkilö. Lehtikasa on jo todella omaperäinen valinta tarinan toimijaksi. Se ei puhu, vaikuta aktiivisesti muihin toimijoihin eikä liiku paikasta toiseen. Se ei tee yhtään mitään. Se vain on. Filosofi Søren Kierkegaard ehkä sanoisi, että se ei passiivisuutensa vuoksi edes ole (olla olemassa suhteessa tosiin; to be), vaan ainoastaan eksistoi (to exist), on olemassa.
Emilia Erfvingin murretuilla väreillä ja seesteisellä tyylillä piirtämä suloinen kasa herättää lukijan sympatiat pyöreillä silmillään ja pehmoisella olemuksellaan. Rosoisempi, risuisempi piirrosjälki loisi kirjaan aivan toisenlaisen tunnelman. Nyt lukijalta unohtuu, että puhutaan haisevista, maatuvista lehdistä, risuista, humuksesta, mullasta ja muusta kasviperäisestä jätteestä. Tuotahan haluaisi silittää ja halia!
Tässä kirjassa tarinan juoni ja jännite eivät synny protagonistin teoista, tavoitteista ja päämääristä vaan ajan kulumisesta. Metsän risukasa tarkkailee ympäristöään ja antaa asioiden tapahtua – kun ei muutakaan voi. Hyvin zeniä. Aikajana on vuodenkierto kesästä seuraavan kesään. Sinä aikana koetaan myrsky ja tyven, lakastuminen ja uusi kasvu; siili rakentaa talvipesänsä kasaan, horrostaa ja herää jälleen kesällä. Oravanpoikaset loikkivat kasassa. Lukijana ehdin jo pelätä, että joku tulisi ja hajottaisi kasan.
Kirjoittamisen perusoppi, eli ”show, don’t tell” kiteytyy Erfvingin kirjassa ihastuttavalla tavalla. Tapahtumia tai tapahtumattomuutta ei selitetä puhki, vaan luotetaan siihen, että lukija itse muodostaa merkityksiä, lukemisen aikana tai myöhemmin.
Lapselle elottomien olioiden ja esineiden elollistaminen eli animismi on mutkatonta ja luontevaa. Kehityspsykologi Jean Piaget’n mukaan animismi on yksi lapsen kehityksen vaihe; tämä näkemys on saanut tosin kritiikkiä osakseen. Epärationaalinen ajattelu sallii kuitenkin epäloogisuudet: miksi juuri tietty lelu, puu, kivi tai kasa olisi merkityksellisempi, kuin jokin toinen.
Kasasta tulee mieleen K. M. Walleniuksen vuonna 1942 julkaistu lastenkirja Emäpuu kertoo. Walleniuksen opettavaisen kirjan johtoajatus oli, että vanha, kaiken nähnyt ja nyt Jäämereen rannalle osittain hautautunut purjelaivan entinen emäpuu kertoo kokemuksistaan pienelle meritähdelle rakentaen elämän, rajallisen olemassaolomme ja tapahtumien merkityksellisyyden mittakaavaa, hieman pateettisesti sivumennen sanoen. Kirjassa opetetaan elämää suurempia asioita ajankulun, luonnon kiertokulun, kukoistuksen, luopumisen ja lakastumisen teemojen kautta. Tämä tematiikka on kuitenkin paljolti pienen lapsen kokemusmaailman ulkopuolella ja ymmärretyksi tulee ehkäpä vain juoni. Erfvingin kirjassa se riittää: pieni lapsi ei ole vielä montaa vuodenkiertoa käynyt läpi ja ajan kulumisessakin riittää ihmettelyn aihetta: missä järjestyksessä ne vuodenajat menevätkään?
Kasa sopii hyvin varhaiskasvatuksen satuhetkeen tai mitä parhaiten esimerkiksi johdannoksi metsäretkelle. Lasten havainnoinnin suuntaamiseen tarvitaan usein kasvattajan ohjausta. Ja ainakin siihen, että ”pojat siellä, älkää potkiko sitä hienoa lehtikasaa / kantoa / muurahaiskekoa / sammalta…”
Erfving, Emilia (teksi ja kuvitus)
Kasa
34 s.
2020
