Neil Gaimanin vuonna 2017 suomennettu mainio Onneksi oli maitoa (Fortunately, the Milk…) on hieman poikkeavaa Gaimania: sävy ei olekaan totuttua tummaa goottia vaan iloinen väripaletti. Valtaosa Gaimanin tuotannosta on aikuisille suunnattua fantasiaa. Tutuimpia lienevät unenomaiset, tummat Sandman-sarjakuvat. Lapsille ja nuorille on Gaimanilta käännetty tähän mennessä goottitunnelmaiset teokset Hautausmaan poika (2009) ja elokuvanakin ilmestynyt kauhufantasia Coraline (2003).
Kirjan juoni etenee kepeästi absurdeista käänteistä toiseen. Varsinkin aikamatkustuksen kiemurat tuovat tarinaan riemastuttavia koukeroita. Kerta toisensa jälkeen matto vedetään lukijan jalkojen alta, kun tarinaan marssitetaan aina vain uskomattomampia sivuhenkilöitä.
Juoni on tiivistettynä se, että isä (joka kuvituksessa muuten muistuttaa kovasti Gaimania itseään) lähtee hakemaan lapsilleen lähikaupasta maitoa aamiaismuroihin ja mitä kaikkea tuolla matkalla ehtiikään tapahtua. Tylsältä ehkä kuulostaa, mutta sitä ole.
Kuvituksen, juonen ja ison fonttikoon osalta kirja sopisi pienemmällekin lukijalle, kuten Ottiliat ja Ada Gootitkin. Teksti kuitenkin (em. tapaan) sisältää sen verran paljon viittauksia sinne tänne, absurdia huumoria ja koukeroista kielenkäyttöä, että isompi lukija saa varmasti kirjasta enemmän irti – yläikärajaa en asettaisi.
Pienille lukijoille tarjotaan usein luettavaksi hauskoja kirjoja. Sellainen Onneksi oli maitoakin on. On olemassa kuitenkin hauskoja JA hauskoja kirjoja. Vaikka lapsen päänsisus taipuu notkeasti mielikuvitukseen jo hyvin pienenä, eri tutkimusten mukaan lapsen huumorin- ja satiirintaju alkaa muotoutua kunnolla vasta 6–7-vuotiaana yhdessä muiden kognitiivisten taitojen kanssa. Absurdi huumori on oma hassun lajinsa ja sen ymmärrys vaatii laajempaa yleistietoutta, kuin pelkkä tilannekomiikka tai vaikkapa väärinymmärrysten tuoma hauskuus. Muuten jää ymmärtämättä, miksi vampuurit puhuvat kirjassa niin kuin puhuvat ja mitä hauskaa on vihreissä planeettoja terrorisoivissa sisustaja-löllerötyypeissä.
Sivuja kirjassa on 132, koska sivukoko on pieni, taitto väljä ja kuvat isoja. Tarina itsessään ei ole pitkä.
Chris Riddellin loisteliaan herkästä kuvituksesta voi nauttia myös Ada Gootti- ja Ottilia-kirjoissa. Ilman Riddellin kuvitusta Ada Gootti ei olisi Ada Gootti, eikä Ottilia Ottilia; kuvitus on näissä kirjoissa, kuten tässäkin, irrottamaton osa tarinaa.
Gaiman, Neil:
Onneksi oli maitoa (2017)
Riddell, Chris (kuvitus)
Nevanlinna, Tuomas (suomennos)
Jalava
