Onko täällä peikkoja, kysyy Sari Kanalan uusi lasten tietokirja. No onneksi ei ole, vastaan perinteentutkijana. Suomalaisessa kansanperinteessä peikot (vrt. peijakas) ovat sen verran ilkeitä ja vastenmielisiä lastenryöstelijöitä, että kukapa sellaisia haluaisi tavata. Tai edes lukea niitä esittelevää kirjaa?
Siinäpä se. Kanalan kirja kun esittelee peikot sympaattisina ja harmittomina hahmoina. Tutuksi tulevat mm. metsänpeikot, vuorenpeikot, meripeikot ja hammaspeikot, peikkojen ominaisuudet ja asuinpaikat.
Ympäristöherkkyydellä tarkoitetaan ympäristökasvatuksessa oman kokemuksen ja havaintojen pohjalle rakentuvaa tunnepitoista, empaattista suhdetta ympäristöön. Sen kautta lapsi – tai aikuinen – oppii helpommin huomaamaan myös ympäristössä tapahtuvat muutokset. Meitä ympäröivä luonto saa äkkiä uusia ulottuvuuksia, kun näkee sen esimerkiksi peikkojen (tai vaikkapa keijujen) maailmana: voisiko tuolla kivenkolossa asua Joku, entä tuolla puron varrella, kaislikossa? Häiritsenkö minä muita; miten minun olemiseni vaikuttaa muuhun luontoon?
Onko sillä loppujen lopuksi merkitystä, pohjautuvatko luontokokemukset faktoihin? Onko se jotenkin arvokkaampaa, että lapsi oppii näkemään kansanperinteen valossa luonnon jurot ja jylhät paikat pahantahtoisten ja rumien olentojen asuinsijoina? Kun vielä pidetään mielessä, että suomalainen ja karjalainen kansanperinnehän on kooste ja keitos eri puolilta tänne ajelehtineista tarinoista. Peikkoperinne on skandinaavista, lännestä meille valunutta, muuhun tarinaperinteeseen sekoittunutta perinnettä, eikä itsessään sen aidompaa tai epäaidompaa, kuin vaikkapa vanhempi fennougrinen tarina-aines. Fakta alkaa tässä menettää merkitystään.
Omat lapseni uppoutuvat metsäretkillä usein leikkimään keijumaailmaa. Lähtökohtana tähän on Disneyn Keijupoukama ja Helinä-keiju kavereineen. Aluksi yritin suunnata heidän huomiotaan tästä disneyhötöstä pois, enemmänkin luonnontieteellisiin seikkoihin (katsokaa, toi on käärmekuusi, tässä kasvaa näsiää…) mutta jouduin pian huomaamaan, miten heidän oma leikkinsä suuntaa hienolla tavalla heidän huomionsa kiviin, kantoihin, oksankäkkyröihin, muurahaispesiin, mihin milloinkin. Tuohon satumaailmaan voin mennä itse mukaan tai häiritä sitä tai pysyä sen ulkopuolella.
Lapsen huomiota voi yrittää suunnata mutta sen voi antaa myös vapaasti suuntautua.
Kanalan kirjan luettuani en voi olla miettimättä, miten suomalaisessa ja karjalaisessa kansanperinteessä jotkin hahmot esitetään yksioikoisesti inhottavina ja kartettavina. Tällaisia ovat peikkojen ohella esimerkiksi hiidet, koirankuonolaiset ja maahiset. Tällaisilla tarinoilla on ollut osittain vahva kasvatuksellinen merkitys, kun lapsia on varoiteltu vaaroista ja heitä on suojeltu agraariyhteisöä ympäröiviltä uhilta, jotka ovat olleet ihan todellisia. Lähimetsässä on ollut hengenvaarallisia eläimiä käärmeestä ilvekseen, teräviä louhikoita, suon upottavia silmäkkeitä, ansoja ja pyydyksiä, muutamia vaaroja mainitakseni.
Asetelmassa on kuitenkin jotakin syvän rasistista, kuin kolonialismin tuulahduksia: muut esitetään yksioikoisesti tavalla, jolla hegemonia-asemassa olevat ne haluavat esittää. Silti kansanperinteessä tulee esiin, että peikoillakin on lapsia; on peikkoäitejä ja isiä, peikkojen perheitä, peikkojen oma kulttuuri, arvot, tavat. Näistä kansanperinne ei juurikaan hiisku tai jos hiiskuu, niin vähättelevään ja vahvasti arvottavaan sävyyn.
Kanalan kirjan voi nähdä tervetulleena esityksenä tarjota toisenlainen kuva peikoista. Siinä se onnistuu hyvin: huovutetut hahmot ovat kauniita, peikkojen maailma esitetään monipuolisena ja kiinnostavana ja sadunomaisuus on kirjassa vahvasti läsnä. Ja mikä parasta, se toimii hyvänä ympäristöherkkyyden herättäjänä.
Kanala, Sari (teksti ja kuvat)
Onko täällä peikkoja?
2019
