Yksinäisten saarten kartasto -kirja kertoo kyselyikäisestä Pirkosta. Kun äidillä ei ole aikaa vastailla kaikkiin Pirkon esittämiin kysymyksiin (äiti mm. räplää kännykkäänsä), Pirkko päättää lähteä muualle. Mukaan tulee Aimo-apinapehmo. Pienen lapsen ajatuksenjuoksu ja toimintatapa on aikuisen helppo tunnistaa: pettynyt lapsi vetäytyy jonnekin mököttämään ja uppoutuu täysin omaan mielikuvitusmaailmaansa. Näin käy Pirkollekin. Tai näin minä tarinaa tulkitsen.
Pirkko kuvittelee asuvansa apinansa kanssa yksin omassa saaressa, joka löytyy myös karttakirjasta. Saari lähtee kuitenkin yllättäen ajelehtimaan merelle. Samalla saari lähestyy karttakirjan reunaa. Mitä tapahtuu, jos maailman reuna tulee vastaan? Lukijaa pyydetään kallistamaan kädessään pitämäänsä kirjaa, jotta saari ei tipu kirjan reunan yli.
Tällainen vieraannuttamisefekti korostaa sepitteellisen maailman ja todellisuuden välistä eroa. Se rikkoo sadun taikapiirin ja puhuttelee lukijaa suoraan. Yksinäisten saarten kartasto -kirjassa vieraannuttamisefektiä korostaa vielä nerokas kuvitus.
Myös toisesta tämän vuoden kuvakirjasta löytyy vieraannuttamisefekti. Kun kohtaat avaruusolennon – Viisi tärkeää ohjetta -kirjassa kesken tarinaa (sillä välin kuin avaruusolento käy vessassa) kirjan kirjoittaja ja kuvittaja esittäytyvät lukijalle ikään kuin mainoskatkolla. Tämä katkaisee tehokkaasti tarinan intensiivisyyden. Kun kohtaan avaruusolennon -kirjassa tarina ei ole kuitenkaan ertyisen intensiivinen, lukijan mukaansa imaiseva jatkumo. Kirja on nimensä mukaisesti enemmänkin ohjekirja, miten voisi toimia avaruusolennon kohdatessa: mitä tehdä, mitä sanoa, mitä tarjota. Siksi vieraannuttaminen ei siinä tarinassa tunnukaan yhtä pahalta.
Puluboi ja poni -kirjoissa muuten Puluboin mainoksetkin voidaan nähdä vieraannuttamisefektin kaltaisina tarinankeskeyttäjinä. Lukija kuitenkin pääsee niiden yli sulavammin, tippumatta sadun maailmasta. Ne toimivat enemmänkin tarinan kuvituksen kaltaisena lisukkeena.
En itse pidä vieraannuttamisefektistä kirjoissa enkä teatterissa. Kun sadun taikapiiri murtuu, on vaikeaa päästä siihen enää kiinni. Juuri tätähän brechtiläisellä draamateorialla on nimenomaan haettu: tarinan henkilöihin samaistuminen, tarinaanuppoutuminen ja taiteenkokijan todellisuuspako on estetty.
Ja juuri todellisuuspaon takiahan kirjoja usein luetaan, teatteriin mennään ja televisiota katsotaan, muun muassa! Vai tuleeko mieleen muita syitä?
Yksinäisen saaren kartasto
Hurme, Maija (teksti ja kuvat)
2019
Kun kohtaat avaruusolennon – Viisi tärkeää ohjetta
Tamminen, Petri (teksti)
Kerttula, Valpuri (kuvat)
2019
