Varoitus: sisältää juonipaljastuksia!
Nopeasti kirjaston uutuushyllystä poimin pari lasten kuvakirjaa. Molemmissa kirjoissa tekstin ja kuvat on tuottanut yksi tekijä. Vaikka kummassakin kirjassa seikkailee yksinäinen pikkunalle, niin tarinat poikkeavat tyystin toisistaan.
Ottonen ja suuri metsä kertoo siitä, miten pieni ja pelokas lelunalle eksyy ja harhailee yksin maailmassa. Pieni nalle voittaa pelkonsa, jotka osoittautuvat lopulta turhiksi. Maailma onkin ystävällinen ja auttajia löytyy. Vaikka näin ei reaalimaailmassa kaikilta osin ole, tällaista kuvaa kannattaa ja pitää ainakin pienille lapsille tarjota. Isommille soisin kyllä tarjottavan vähän realistisempaa lähestymistä: jos yksinäinen lapsi (ja erityisesti tyttölapsi) harhailee yöllä yksin ympäriinsä, niin vaaroja todellakin on. Turha kaunistella tätä. Vanhan liiton kuvakirjat pelottelivat lasta maailman vaaroista ja kertoivat tylysti, mitä tapahtuu, jos vanhempien neuvoja ei totella. Onneksi tästä on edetty hieman vivahteikkaampaan kerrontaan.
Kirja sopii mainiosti iltasatu- tai nukkarikirjaksi. Kauniit kuvat tukevat vahvasti kirjan sanomaa: kun joutuu epämukavuusalueelleen, voi lopputuloksena olla hyviä asioita: ystäviä, itsetunnon kohentumista, uusia kokemuksia, maailmankuvan avartumista, esimerkiksi.
Ponnistus-kirjan päähenkilö on myös nalle, vaikka kanteen on valittu kuva silinteripäisestä ja monokkelisilmäisestä linnusta (tarinan Herra Käki). Kannen perusteella oletin, että Ponnistus on kummitustarina ja niinhän se tavallaan onkin.
Tarinan päähenkilö Pikku-Karhu herää yksin autiolla rannalla eikä muista, mitä on tapahtunut. Pikku-Karhu vailla menneisyyttä lähtee vaeltamaan oudossa, karussa ympäristössä. Kaikki on pimeää ja aavemaista. Pikku-Karhun tapaamat hahmotkin, kuten silinterihattuinen lintu ja kapteeni Leuko, ovat jotensakin pahaenteistä. Tiheä usva seuraa karhua kaikkialle.
Pikkukarhu kuulee välillä isänsä lempeän äänen ja tunnistaa äkkiä jo kuolleet isovanhempansa.
Kun proomun määränpäänä on Viimeinen Putous, lukijaa alkaa jo hirvittää. Mustanpuhuva kuvitus korostaa tarinan tunnelmaa. Lapselle ehkä Tuonelan lautturi ei ole tuttu käsite mutta symboliikasta tulee selväksi, että jollakin rajoilla kuljetaan jotakin lopullista ja peruuttamatonta kohti. Proomun nimi Carne Levare tarkoittaa sanatarkasti suomennettuna jäähyväiset lihalle.
Selviää, että Pikku-Karhu makaa vakavasti sairaana sairaalassa. Isän kerrotaan valvovan vierellä. Kaikki tapahtuukin siis Pikku-Karhun mielessä. Viimeisellä aukeamalla Pikku-Karhu pääsee vihdoin raottamaan tummaa esirippua. Lukijalle ei näytetä, mitä sen takana on.
Tarinassa liikutaan kuoleman rajalla ja tunnelma on ehkä tahattomasti painajaismainen eikä salaperäinen. Mieltääkö pieni lapsi omituiset tapahtumat sairaan houreeksi? Tuollaistako kuolema on, yksinäistä, painajaismaista harhailua oman pään sisällä? Pieni valon pilkahdus tunnelin päässä, vaikkapa Viimeisellä Putouksella, olisi muuttanut tarinan sanomaa, joskin se olisi ollut myös vahva elämänkatsomuksellinen kannanotto.
Minä jäin kaipaamaan rautalangasta väännettyä lopetusta tarinaan. Sellaista, jossa Pikku-Karhu herää sairaalassa, pääsee jälleen kunnolla elävien kirjoihin ja sitten iloitaan jälleennäkemisestä. Nyt jäi vain muutaman virkkeen luoma pieni toivo, kun silmiään siristelevä päähenkilö tunnistaa isänsä.
Kuolemaa käsitellään kuvakirjoissa vaihtelevilla tavoilla. Usein tarina kertoo isovanhemman kuolemasta tai siitä, että lapsi löytää vaikkapa kuolleen linnun. Nämä kirjat pääsääntöisesti kertovat kuolemasta rehellisesti, kiirehtimättä ilman turhia mielikuvamaalailuja esittäen sen luonnollisena osana elämän kiertokulkua. Kuolema esitetään kauniina, ei pelottavana tapahtumana. Ponnistus eroaa näistä omaperäisellä lähestymistavallaan. Moniäänisyydelle on sinänsä sijaa, lukija (ja maksava asias) tekee päätökset.
Nostan hattua rohkealle aihevalinnalle!
Ottonen ja suuri metsä
Palonen, Tomi (teksti ja kuvitus)
2019
Ponnistus
Broberg, Sebastian (teksti ja kuvitus)
2018
