Huono, hyvä huumori

Parodia viittaa alkuperäiseen, irvailee, liioittelee ja muokkaa sitä koomiseksi niin, että tuloksena on oma, uusi teos. Parodia on varsin vaativa taiteen ja huumorin laji. Kaikki vitsit eivät koskaan ole kaikkien mielestä hauskoja ja astetta vaikeampaa on vielä saada aikaan jotakin, mikä hyödyntää kokonaan toista teosta siihen perustuen.

Blarnia on parodiakirja Narniasta. Sen (ja Barry Trotter -kirjasarjan) huumori asettuu kakka- ja alapäähuumoria korkeammalle. Osa hauskuudesta perustuu sanaleikkeihin ja suomennos on onneksi oivaltavaa ja lennokasta. Alkuperäisen Velho ja leijona -kirjan ja elokuvan sentimentaalisuus ja lasten ylitsevuotava hyveellisyys saavat kyytiä rankalla ja raikkaalla kädellä. Hauskuutta luodaan vetämällä ns. överiksi: ilman alkuperäisteoksen ja kulttuuristen viitteiden tuntemista vitsit eivät juurikaan naurattaisi. 13-vuotias koelukija nauroi kirjaa lukiessaan kylläkin välillä vedet silmistä, vaikka ei tiedä, millaista 70-luvun proge on. Paljoa nuoremmille ei kirjaa voi varauksitta suositella.

Blarniassa Perversien perheen neljä lasta, (joista pienin on suisidaalinen ja tyhmä syrjähyppy-Hucy…) on myyty hullulle professorille ihmiskoekaniineiksi. Hormonihoitoja ja muita epämääräisiä ja -eettisiä testejä pakoilevat lapset tupsahtavat vaatekaapin kautta toiseen todellisuuteen, kun ensin ovat maistellut Sgt. Pepper -hippikuteiden seasta löytyneitä aineita. Blarnian metsästä löytyykin sitten kauniin lyhdyn sijasta liikennevalot sekä pystysuoraan jakautunut fauni. Lapsista Ed, omahyväinen paskiainen, on petturi, jonka pahuus viettelee puolelleen ja joka tarinan lopussa palaa katuen ruotuun.

Tarina noudattelee enemmän tai vähemmän uskollisesi alkuperäisteosta mutkat suoriksi vetäen ja ne uudelleen vapaasti taivutellen. Kirjassa pahuus on vallannut Narnian ja sitä edustaa Valtava Velho, jonka yltäkylläinen mässäily ja konkreettiset lupaukset paremmasta houkuttelevat yhtä jos toista blarnialaista.

Alkuperäistarinan kristillisyys ja sen allegoriat ovat parodiassa mukana ja niitä hyödynnetään nokkelasti. Astman (leijona Aslanin) varsin yksinkertaiset opetukset hyvästä ja oikeasta ovat muuttuneet seuraajien joukoissa käsittämättömiksi tulkinnoiksi. Messiasta odottava majavarouva hoitaa hellyydellä Chip- ja Woody -keppilapsiaan manaten samalla puuseppä-Astman viime ylösnousemuksensa aikana nikkaroimia huonekaluja, jotka ovat sutta ja sekundaa. Ennen kuin hyvä voittaa, tarvitaan tietysti totaalinen nöyryytys, jotta uhri muuttuu messiaaksi. Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu on sekin väistämätön: ”Koska emme halua sotaa, meidän täytyy aloittaa sota pystyäksemme varmistamaan, ettei sota syty”.

Kirjassa naureskellaan myös yleisemmin koko fantasian lajityypin kliseille ja juonen kangistuneille kaavoille. Tämän tästä kirjassa viitataan ”halpahintaiseen taikuuteen”, millä kinkkinen tilanne juonessa saataisiin kätevästi ratkaistua: nyt nää taikois ja nää pääsis pinteestä.

Kirja toimisi hyvin ilman etäännyttämisefektejäkin, eli kirjailijan välihuomautuksia, päähenkilöiden keskusteluja kirjan juonen kulusta ja kustantajan tarkoitusperistä. Yhtä kaikki, kesäinen lukukokemus oli railakkaan viihdyttävä, aivoja nollaava ja riemastuttava ja sopi lentomatkan käytäväpaikkalaiselle, joka ei juurikaan maisemia nähnyt. Hyvää vastapainoa ”oikealle” kirjallisuudelle, mitä se sitten ikinä onkaan…  

Blarnia (2006)
Barry Trotter -sarja (2005–2007)
Gerber, Michael (teksti)
Pelkonen, Jussi (suomennos)
Sammakko