Kummitus- ja aavetarinat ovat osa elävää kansanperinnettä. Suomen kansanperinteen arkistot pursuavat perinnetietoa aaveisiin ja kaiken maailman manalaisiin liittyen: aavetarinoita, runoja, joissa viitataan aaveisiin, taikoja, tapoja jne. Kansan suussa aavetarinat elivät aikansa kauhuviihteenä. Nykyaikana kummitustarinoiden merkitys on muuttunut: niillä ei enää pelotella ja kasvateta lapsia, eivätkä ne ole enää tiiviissä yhteydessä kristinuskoon. Aikoinaan kirkolla oli omat intressinsä suhtautua suopeasti aavetarinoihin varoittavina esimerkkeinä ja opettaa ainakin epäsuorasti, että aaveiden takana olivat huonon elämän eläneet jumalattomat ihmiset, itsemurhaajat, murhatut tai muusta syystä kirkon ulkopuolelle joutuneet ja kummittelemaan jääneet sieluparat.
Alakouluikäisille suunnatut, omaa kansanperinnettämme jatkavat kummitustarinat kirjallisuuden osana tai edes suullisena perinnetietona ovat nykyään harmillisen harvassa. Sellaiset kirjasarjat, kuten Yökoulu, Painajaispuoti ja Kummitusperhe Kammoset tarjoavat lapsilukijoille huumorilla höystettyä satujännitystä liittyen luurankoihin, vampyyreihin, kummituksiin ja muuhun kummaan mutta niitä ei voi oikein pitää oman kummitusperinteemme jatkona.
Isossakyrössä sijaitsevalla vanhalla Kanttorilalla on varmasti historiansa. Kanttorilan kumma vieras -kirjassa ei selviä, pohjautuvatko kirjan kummitustarinat valkomekkoisesta tytöstä taloon liittyvään oikeaan perimätietoon. Toivottavasti, sillä kirjan kautta rakentuu hyvä kuva kummitusperinteestämme. Aito, vanha kummitustarina olisi paljon kutkuttelevampi, kuin kirjailijan kynästä lähtöisin oleva sepite.
Kirjan nykypäivään sijoittuvan tarinan päähenkilö Hanna tutustuu veljensä kesäduunipaikassa, eli kesäkahvioksi muutetussa Kanttorilassa talon kummituksiin ja pääsee päivän aikana kuulemaan kyläläisten juttuja näihin liittyen. Hannan ikä ei selviä ja moni muukin asia jää lukijan arvioitavaksi, kuten tapahtuma-aika. Kuvissa vilahtelee mikro ja moderni vedenkeitin mutta kännykkää ei kuitenkaan kaiveta esille lisätietojen googlaamista varten. Kirjan takakansiteksti on hyvä lukea introksi, sillä se selventää tarinan alkuasetelmaa.
Kirja tuo hyvin kansanperinteemme kaavaa: aina kummitustarinoiden taustalla eivät olleet paikallisten omat kokemukset ja havainnot, vaan epämääräiset juorut ja muualta lainatut tarinat muokattiin nekin sujuvasti omaan kylään ja tapahtumapaikkaan sopiviksi. Kirjassa vanha Parta-Einari kertoilee Hannalle kylällä liikkuvia tarinoita talossa asuneeseen, kauan sitten kuolleeseen kanttoriin ja valkotukkaiseen tyttöön liittyen. Toiset pitävät näitä höyrähtäneiden höpötyksinä.
Kanttorilan kumma vieras ei ole hiuksianostattava tai yöunet vievän jännittävä lastenkirja, vaikka vainajien haamuista puhutaankin. Hannaakaan ei pelota, lähinnä hän uteliaana ihmettelee tapahtumia. Kaunis kesäpäivä ja iloinen kahvilatunnelma ja paikalle odotettavat kesälampaat ovat tarinassa pääosassa ja Marjo Nygårdin heleät kuvat luovat kepeän tunnelman.
Kummitusperinne elää ja muuttaa muotoaan. Elääkseen se tarvitsee tämänkaltaisia kirjoja, joilla tarinoita siirretään seuraavalle sukupolvelle. Kummitusliftari-juttuja ei juurikaan enää kerrota, koska liftaritkin ovat muuttuneet katoavaksi kansanperinteeksi. Nykypäivänä jokaisella on älypuhelin aina käden ulottuvilla, eli yliluonnollisten ilmestysten tallennus olisi varsin helppoa. Suuri yleisö osaakin vaatia epämääräisistä, yliluonnollisista havainnoista hyvälaatuisia kuvatodisteita, sumeita suttukuvia kun voi tehtailla ihan oman luurin kuvankäsittelyllä. Koskakohan saamme kuulla kännyköihin ja muihin älylaitteisiin liittyvistä aavepuheluista, kuvagallerioihin ilmestyneistä salaperäisistä kummituskuvista ja muista oudoista tapahtumista? Jään kiinnostuksella odottamaan.
Hautala, Tiina (teksti)
Nygård, Marjo (kuvitus)
Kanttorilan kumma vieras
Haamu 2021
