Runous on marginaalikirjallisuutta. Tämä on jossain mielessä jopa hyvä asia. Väittäisin, kärjistäen tietysti, että lastenrunous on juuri tästä syystä säilyttänyt erityisasemansa lastenkirjallisuuden kentällä. Se on jollain tavalla erilleenasetettua, arvokasta; hieman lähempänä korkeakulttuuria (jos tämä kiistelty jako sallitaan…) kuin vaikkapa viihteellinen kuvakirjallisuus. Lähtökohtaisesti se koetaan usein raskaana luettavana ennen kuin siihen on edes tartuttu. Lohdutukseksi: harvempi aikuinenkaan kirjastossa suuntaa ensimmäisenä runohyllylle iltalukemista etsiessään.
Kuutarhurin (runot Tuukka Sandström, hienonhauska kuvitus Varpu Eronen) runoissa on jotakin vanhaa mutta myös jotakin uutta. Kokoelma voisi hyvin olla 50 vuoden takaa eli Tiitiäisen satupuun kanssa samaa sukupolvea; runoissa ei moderni maailma näy missään. Runojen aiheina on tuttuja eläimiä (kuten kissa, koira, pupu, valas, siili, lehmä), lisänä muutama harvinaisempikin, kuten myyttinen basiliski. Omaperäisenä lisänä on keijujen kokoluokkaa oleva ihastuttava kirmantti, pikkuhevonen. Ihmishahmoja runoista löytyy taikurista merirosvovauvaan. Ja maitovalaan maidolla jättikokoiseksi kasvava tyttö, josta tulee taivaanrannanmaalari ja pilvenpiirtäjä.
Arkisistakin eläimistä ja asioista voi saada esille uusia innostavia ulottuvuuksia, kun tulokulma on tarpeeksi terävä. Samaistukaapa vaikka hämähäkkiin, jolla on kivi jossakin kengässään. Entä miltä kuulostaa joulupuurosta löytyvä salamanteri, suussaan salamanteli? Tai kuuseen kiipeilevä valas? Samaistuminen lapsen maailmaan avaa yllättäviä näkökulmia tuttuihin asioihin: sukulaistäti nipistelee poskia, halaa kuin gorilla ja kutsuu väärillä nimillä. Huh…
Vaikka kuvitus runokirjassa ei vie tarinaa eteenpäin samoin kuin kuvakirjoissa, sen merkitys on suuri. Niin tässäkin runokirjassa. Pienempi lapsi tuskin tietää, kuka oli Tsingis-kaani mutta kissalla ratsastava hurja aseistautunut hiiri selventää asiaa. Samaten kuva kertoo, mikä on vaikkapa basiliski; muistavatkohan kaikki aikuisetkaan, että se on kukon ja liskon yhdistelmä? Parhaimmillaan kuva sisältää samanlaista absurdismia, oivaltavuutta, liioittelua, ilottelua, vinksahtaneisuutta tai rytmiä kuin itse runo.
Kuutarhurin hassunhauskat riimirunot sopisivat oivasti lasten sanataideryhmiin ja lorupussirunoiksi. Minä en sanataideohjaajana voi kuitenkaan tuosta vain ottaa mitä tahansa runoja ryhmäni käyttöön. Moni ei tule ajatelleeksi, että runosuonten pulputuksen tuloksia, lastenrunojakin, suojaavat tekijänoikeudet. Ilman tarvittavaa lupaa ja usein myös maksullisia käyttölupia ei runoja voi siteerata, esittää tai käyttää. Em. syystä monet sanataideohjaajat ovat päätyneet käyttämään ohjelmistossaan kansanrunoja. Mikäs siinä, suomalaisesta ja karjalaisesta runoperinteestä löytyy kyllä tuhansia lapsillekin sopivia runoja ja loruja. Onkin tärkeää siirtää seuraavalle sukupolvelle tuutulaulut ja leikkirunot, kuten Aa aa allin lasta, Körö körö kirkkoon, Aurinko aurinko lettuja paistaa ja lukemattomat muut yhteisen folkloremme klassikot. Niissä on plussana hyvä poljento mutta monissa miinuksena lapsille liikaa vierasta sanastoa.
Ikivihreäksi tullaan, ei synnytä. Runo ei ponkaise runokirjasta käyttörunoksi ilman, että joku sen kirjan sivuilta poimii ulos. Lastenrunoudessa muutamat klassikot pysyvät vuodesta toiseen suosiossa, vaikka uusia hienoja lastenrunokirjoja (kuten tämäkin!) julkaistaan koko ajan. Toivottavasti Sandströmin runoista jotkin pääsisivät päivänvaloon. Itse nostaisin kirjasta heti käyttiskamaksi pientenkin suuhun sopivan Taikuri Luikurin mäenlaskun; siihen jo visioin sopivan leikinkin…
Kuutarhuri
Tuukka Sandström (runot)
Varpu Eronen (kuvitus)
2020
