Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita -kirjan alaotsikko kertoo osuvasti kirjan kohderyhmän ja aiheen: nuoren arkeologin käsikirja. Tällä kertaa edetään historiallisesta ajasta rauta- ja pronssikauden kautta kivikauteen; useinhan suunta on päinvastainen. Nyt peruutetaan menneisyyteen, mikä on hieman harvinaisempi suunta mutta perusteltu sekin.
Kirjassa on mukavasti tieto-osioita siitä, millaista nimenomaan lasten elämä oli vaikkapa rautakaudella: millaisia leluja ja leikkejä heillä oli ja miten perheet pakenivat linnavuorelle hyökkääjiä pakoon. Poiminnat lasten tekemistä muinaislöydöistä tuovat historiaa lähemmäs lapsilukijaa: 11-vuotias Väinö löysi vuonna 1950 Outokummusta ruukun palasen, hämeenlinnalaiset koulupojat löysivät vuonna 1988 ison miekan järven rannalta. Toivotaan, että esimerkit eivät herätä kenessäkään kaivelukipinää. Harrastelijakaivelijat saavat nimittäin paljon pahaa aikaan, oli kyseessä sitten sukeltajat, metallinpaljastinväki tai muut wanna-be-arkeologit. Tiedoksi: koru- ja rahalöydöt eivät kotona koulupöydän tai piirongin laatikossa edes säily ilman konservointia.
Väittäisin, että sanat historia, menneisyys ja muinaisuus tuovat monen lapsen mieleen kuvia pyramideista, värikkäistä sarkofageista, viikingeistä, ritarilinnoista ja antiikin raunioista. Tämä siksi, että omat muinaisjäännöksemme ovat aika vaatimattomia näiden rinnalla. Kirja esitteleekin selkein kuvin ja sanoin menneisyytemme jättämiä usein huomaamattomia tai vaatimattomia jälkiä: kiviröykkiöitä, kalliomaalauksia, jatulintarhoja, linnavuoria ja raunioita. Esineellinen kansankulttuurimme häviää sekin näyttävyydessään armotta muiden aarteille: meillä on nuolenkärkiä, rikkinäisiä liitupiippuja, tummuneita metalliesineitä, korujakin toki mutta tonnikaupalla ruukunsirpaleita, noin kärjistäen. Ei näistä löydöistä saa joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta tekemälläkään erityisen loisteliaita. Ja hienoimmat aarteemme on Kansallismuseo kahminut kokoelmiinsa lähinnä pääkaupunkiseudun ihmisten ihailtaviksi.
Pidän ehdottomasti siitä, että lasten tietokirja, kuten tämä käsillä oleva, ei kuvitukseltaan ja taitoltaan muistuta koulukirjaa. Vaikka valokuvat ovat tietokirjassa piirroskuvia vahvempia dokumentteja, ne eivät ainakaan tämän aiheen kohdalla ole välttämättömiä.
Tähtitieteen ja luonnontieteiden kohdalla piirroskuvitus antaa pääsääntöisesti vain kalpean aavistuksen siitä, miltä huikean hienot avaruuden kohteet, eläin- ja kasvilajit tai luonnon muut ihmeet parhaimmillaan näyttävät. Historia taas on jotakin, mikä ei Suomessa ole silmiemme edessä: sen kohdalla me vähemmän näemme ja enemmänkin koemme ja tiedämme. Ja juuri tämä on villakoiran ydin: miten saamme lapselle rakennettua mielekkään mielenmaiseman menneisyydestä, maailmasta, maailmankaikkeudesta? Sellaisen mielenmaiseman, joka lisää ymmärrystä siitä, miksi nyt on sellaista kuin on ja mitä kohti ehkä olemme menossa.
Kirjan piirroskuvista löytyy kiitettävästi lapsia. Emme voi tietää tarkasti, missä lapset olivat, kun ensimmäiset saapujat hiihtivät Suomenniemelle: vedettiinkö heitä ahkiossa, joutuvatko hiihtämään itse vai kannettiinko heitä selässä? Entä oliko heitä aikuisiin verrattuna paljon vai vähän, leikkivätkö he vai tekivätkö töitä, noin yleensä? Iso osa menneisyydestämme on erilaisiin dokumentteihin perustuvaa päättelyä eikä edellä mainituista asioista ole täyttä varmuutta.
Kirja on oiva kova paketti pukinkonttiin niin ala- kuin yläkouluikäisellekin. Kirjan sisäkansilehdillä oleva aikajana saattaa tosin olla pienemmille lukijoille haasteellinen. Ymmärrettävistä syistä siihen piirretyt aikakaudet eivät vastaa todellisuutta: ajanjakso jääkaudesta vuoteen 500 eaa. on graafisesti esitetty yhtä pitkänä kuin ajanjakso sieltä nykypäivään. Sama ongelmahan on, kun tietokirjassa kuvataan maapallon ja elämän kehityksen historiaa graafisesti: aikajanaa hallitsee tapahtumattomuus hitaan kehityksen vuoksi, muutama viimeinen sentti tai millimetri kattaakin sitten nisäkkäiden aikakauden ja ihmisen historian.
Ja nyt vanhemmat huomio: vaikka kouluikää lähestyvälle lapselle paljastetaan usein se karu totuus, että joulupukkia ei ole olemassa, älkää paljastako hänelle sitä, että osa museoidemme näyttelyesineistä on replikoita, eli jäljennöksiä. Itselleni tämän tosiasian paljastuminen aiheutti karmean pettymyksen ja tunsin itseni vahvasti huijatuksi historiamme saralla. Kyseessä taisi olla juuri tämän kirjan kannessa kuvattu hirvenpääveistos, jota ihailin Rovaniemen Arktikumissa luullen sitä aidoksi. No ei ole, vaan aito on Helsingissä ja muut voivat ihailla kopiota. Aidon ja jäljennöksen eroa ei maallikko pysty havaitsemaan, mutta kukapa meistä suostuisi Louvressa ihailemaan Mona Lisan kopiota?
Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita – Nuoren arkeologin käsikirja
Aalto, Ilari (teksti)
Helkala, Elina (kuvat)
Atena 2019
