Helppoahan se on arvostella muita ja jakaa kritiikkiä. Asettua tekijöiden yläpuolelle: mielestäni sitä ja tätä / jäin kaipaamaan… / tämä hyvää, tämä huonoa; vedellä tekijöitä pitkin turpaa ja kuonoa.
Blogisti ei ole kriitikko, vaan enemmänkin päiväkirjanpitäjä. Hän on vapaa kritiikinjaon konventioista. Omaa mielipidettä ei tarvitse pönkittää oikeastaan millään, jos ei halua, osaa tai viitsi. Uskottavauutta ja asiantuntijuutta toki lisää se, jos omat argumentit eivät jää irrallisiksi ja laiskoiksi tykkään/en tykkää -heitoiksi.
Asiantuntijuutta voi hankkia muutenkin kuin itse tekemällä. Tulokulma kirjoihin voi olla sana- tai kuvataide, mutta myös teatteritiede, taiteidentutkimus, taidehistoria, suomen kieli ja kirjallisuus, alkuperäiskielestä kääntäminen tai vaikkapa varhaiskasvatus. Tai yksinkertaisesti harrastaneisuus ja perehtyminen. Laaja lukeneisuus lisää omaa katsantokantaa, opettaa ymmärtämään ja näkemään, mikä on yleistä nyt ja ennen, mikä oli erityistä nyt ja ennen.
Mistä on hyvä lastenkirja tehty? Laadukkaista kuvista, laadukkaasta tekstistä. Monikerroksisesta, mukaansatempaavasta tarinasta. Tutuista juonenkäänteistä, omaperäisistä ideoista. Samaistuttavista, moniulotteisista pää- ja sivuhenkilöistä. Perinteisestä draaman kaaresta. Pedagogisesta sisällöstä. Uskottavasta taitosta ja ulkoasusta. Hyvästä kustantamosta ja markkinoinnista. Sadoista työtunneista. Suunnittelusta ja hylätyistä toteutuksista. Epätoivosta ja innostuksesta.
Oman tekemisen arviointi on todella vaikeaa. Seela seepra ja pinkit pinnit -kirjassa näen vain virheet ja sen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Odotankin kiinnostuksella mielipiteitä, kritiikkiä ja lukijakokemuksia. Omat lapseni niitä ovatkin jo auliisti jakaneet ilman sordiinoa.
